Klovnin matka

Siivet selässä lennän taivaankannen toiselle puolelle.

Tulen siihen kohtaan,

joka johdattaa minut maailmankaikkeuden helmaan, tanssimaan keijujen kanssa.

Aamunusva laskeutuu jaloilleni, viilentää ne nurmen syvään vihreyteen.

Silmäni aukeavat loputtomaan kauneuteen,

rauhaan joka jatkuu silmänkantamattomiin.

Keijut laulavat, kuuletko sen?

Kauniin sävelen,

joka leijailee yllämme kuin harso,

ja se katoa koskaan. 

Siinä kohdassa minä uskon,

että maskini ei koskaan enää huku kyyneliin.

 

Kalliolla, korkealla kukkulalla.

Seison, tuuli huutaa allani, meren hurmaavaan pauhuun.

Kosketan kiveä, se puhuu minulle. Uskoin silloin, uskoin nyt.

Kuinka monta sanatonta kertomusta voit kuulla vain koskettamalla, tuntemalla, olemalla siinä,

hetkessä hiljaa.

Meri huutaa, hyökkää, hiljenee, laulaa. Minä näen sinut, olen sinulle, siinä.

 

Kaksi kehystä vierekkäin.

Toinen tyhjä, toinen täynnä voimakkaita värejä,

kuvioita, viivoja, sanomaa.

Kehystettynä samalla seinällä.

Puhutteleeko kumpikaan katsojaa, rakentuuko silta välille?

Suon sohjoinen olemus pelottaa. Koivujen kuulas kauneus houkuttaa. Tiheät oksat tielläni,

tuuheat havut kasvoillani.

Vihreys huumaa aistit.

Tuoksut houkuttavat pidemmälle.

Haluan eksyä tänne ikuiseksi ajoiksi. Samoilla kauas tuntemattomaan.

Olla samaa,

olla yhtä, ja kuulua tähän kauneuteen.