Klovnin matka

Klovnin matka

Kapusin kannelle purjelaivan

suuren ja uuden.

Näin sen vaivan, ja tuulen kuulen. Kippari pokkaa kättään isoa,

ja vahvaa.

Saanko kääntää ohjaimen kahvaa. Purjehtia aavalle kauas pois, ihmisten silmistä uteliaista.

Ja jäädä sinne jos vois,

olla rauhassa murehtijoista.

Seurana kaartaa ylhäällä lokkiparvi suuri, ja valkoinen.

Sain sen kiinni juuri,

tahtoisin pitää sen.

Unelias on meri nyt kuin

etenemme lujaa.

Valkoisen aallokon ikuista kujaa. Vana jää taakse,

katson sitä haikein mielin,

mutta edessä odottaa horisontti lupaavin kielin.

Siellä saatan kohdata monta uutta seikkailua suurta,

ja kuulla uuden kielen jutun juurta.

Täältä unelmani kerään.

Miksi?

Koska toivon että pian herään.

Siksi.

Olenko kalju, vai onko mieleni vain laimean valju?

Rakastakaa toisianne aina,

kovilla keleillä, tuulilla iholla,

koska tämä hetki on vain laina.

Sietämään siellä,

jokaisella ikuisella tiellä.

Onko se kornia tai tylsää?

Jokainen sen tietää,

mutta jokaisella on myös oma inhimillisyys jonka se sietää.

Jokainen juna ajaa ohi,

ja voimalla.

Jättäen kyynel virran mustan.

Siihen merkitsee tuskan.

Katson raiteita junan perään.

Koska oikein tästä horroksesta herään?

Huomenna keskipäivällä täällä?

Vai ensi viikolla toisella raiteiden jättämällä jäällä?

Sillä ei ole väliä enää millään lailla. Koen kuitenkin koko ajan olevani jotain suunnatonta vailla.

Olenko sun Salamanteri Santtu, vai olenko sen toisen hylkäämä vanttu?Olen jäänyt sinne auringonlaskun kuiluun oranssiin, huiluun niiden varpusten konserttiin.

Itkenyt jokaiseen tippaan mereen, ja niiden jotka uppoavat omaan vereen. Salamanterin kyynel virtaa vuolaana väkevään veteen.

Tuleeko koskaan onni eteen? Juoksen kintut kipeiksi kaiken takia ja aina. Vai onko se sittenkin vain lauantaina?

Annanko itseni kokonaan tässä ja nyt, vai olenko sittenkin kaiken hylännyt?

Rakkaus soi rautaisessa rytimaassa. Sen sydän on kiinni lehmihaassa.

Se tahtoo seikkailla kaukana viljan keskellä, ja olla palava.

Mutta me tiedämme että sen tie on kavala.

Viljan lumo sitä suojaa ja antaa voimaa kasvaa.

Puuskainen tuuli tekee siitä tahtomattaan raskasta massaa.

Lempi on aina mielessä mittava, ja soma, niin onnellisen ikioma.

Voi kun voisin sen pitää aina haveenani hauraana, viljellä onneani ylpeänä ja vauraana.

Olen pyöreä, pörröinen peikko. Mieleltäni liian heikko.

Haluaisin laskea mäkeä lujaa, lumisen luonnon kaunista kujaa. Saavuttaa vauhdin suuren ja oman, perillä alhaalla sylissä metsän soman.

Katsella taivaan pilvikaarta, löytää sieltä monta upeaa sinistä saarta.

Levähtää siinä peitolla luonnon ja hiljaisuuden, nähdä koko kauneuden, ja tuntea rauhallisuuden.

Sydämmeni sulaisi peikon kehoon, ehkäpä se heräisi vielä eloon.

Kun peikko ja klovni kohtaa, hanki heidän välissään hohtaa.

Kumpi on oikea täällä, sinisellä kylmällä jäällä?

Voisivatko he tosiaan halata, ja sitten koteihinsa palata?

Unohtaa tämän näkemisen tuskan, vai onko se sittenkin vain näköharha autuaan ja kauniin ruskan?

Joka jäi alle lumen hohteen, ja valitsi kohteen. Nämä kaksi siinä katsellen toisiaan uteliaana, hieman hämmentyneen vaiteliaana.

Kosketus hiljainen, parantava ja hellä, olemme siis ystäviä ja tunnemme sen rakkaudella.

Joskus hilaisuus on ystäväni suuri.

Se on kuin vankka huolehtiva muuri. Sen suojaavaan varjoon istun yksin. Hengityksen omani kanssa sylityksin.

Hiljainen on surunsyli. Joskus se kuitenkin kuohuu täysin yli.

Kaivertaa rintaa, ja vie tummalle puolelle. Aikaa siellä on vain synkälle huolelle.

Tahtoisin sen pyyhkiä kuin lian. Sellaisen ylimääräisen laahavan vian.

Tuottaa sanaa positiivista, kaunista, sekä hurjaa. Ilman yhtään enempää turhauttavaa kurjaa.