Klovnin matka

Kapusin kannelle purjelaivan

suuren ja uuden.

Näin sen vaivan, ja tuulen kuulen. Kippari pokkaa kättään isoa,

ja vahvaa.

Saanko kääntää ohjaimen kahvaa. Purjehtia aavalle kauas pois, ihmisten silmistä uteliaista.

Ja jäädä sinne jos vois,

olla rauhassa murehtijoista.

Seurana kaartaa ylhäällä lokkiparvi suuri, ja valkoinen.

Sain sen kiinni juuri,

tahtoisin pitää sen.

Unelias on meri nyt kuin

etenemme lujaa.

Valkoisen aallokon ikuista kujaa. Vana jää taakse,

katson sitä haikein mielin,

mutta edessä odottaa horisontti lupaavin kielin.

Siellä saatan kohdata monta uutta seikkailua suurta,

ja kuulla uuden kielen jutun juurta.

Täältä unelmani kerään.

Miksi?

Koska toivon että pian herään.

Siksi.

Olenko kalju, vai onko mieleni vain laimean valju?

Rakastakaa toisianne aina,

kovilla keleillä, tuulilla iholla,

koska tämä hetki on vain laina.

Sietämään siellä,

jokaisella ikuisella tiellä.

Onko se kornia tai tylsää?

Jokainen sen tietää,

mutta jokaisella on myös oma inhimillisyys jonka se sietää.

Jokainen juna ajaa ohi,

ja voimalla.

Jättäen kyynel virran mustan.

Siihen merkitsee tuskan.

Katson raiteita junan perään.

Koska oikein tästä horroksesta herään?

Huomenna keskipäivällä täällä?

Vai ensi viikolla toisella raiteiden jättämällä jäällä?

Sillä ei ole väliä enää millään lailla. Koen kuitenkin koko ajan olevani jotain suunnatonta vailla.