Klovnin matka

Kapusin kannelle purjelaivan

suuren ja uuden.

Näin sen vaivan, tuulen kuulen. Kippari pokkaa kättään isoa,

ja vahvaa.

Saanko kääntää ohjaimen kahvaa?Purjehtia aavalle kauas pois, ihmisten silmistä uteliaista.

Jäädä sinne jos vois,

olla rauhassa murehtijoista.

Seurana kaartaa ylhäällä lokkiparvi suuri, valkoinen.

Sain sen kiinni juuri,

tahtoisin pitää sen.

Unelias on meri kun

etenemme lujaa.

Valkoisen aallokon ikuista kujaa. Vana jää taakse,

katson sitä haikein mielin.

Mutta edessä odottaa horisontti lupaavin kielin.

Siellä saatan kohdata monta uutta seikkailua suurta,

kuulla uuden kielen jutun juurta.

Täältä unelmani kerään.

Miksi?

Koska toivon että pian herään.

Siksi.

Olenko kalju, vai onko mieleni vain laimean valju?

Rakastakaa toisianne aina.

Kovilla keleillä, tuulilla iholla,

koska tämä hetki on laina.

Sietämään siellä,

ikuisella tiellä.

Kaikki sen tietää,

ihmismielellä on myös oma rajansa jonka se sietää.

Jokainen juna ajaa ohi,

voimalla.

Jättäen kyynel virran mustan.

Siihen merkitsee tuskan.

Katson raiteita junan perään.

Koska oikein tästä horroksesta herään?

Huomenna keskipäivällä täällä?

Vai ensi viikolla toisella raiteiden jättämällä jäällä?

Sillä ei ole väliä millään lailla. Koen kuitenkin olevani jotain suunnatonta vailla.

Olenko sun Salamanteri Santtu, vai sen toisen hylkäämä vanttu?

Olen jäänyt sinne auringonlaskun kuiluun oranssiin, huiluun niiden varpusten konserttiin.

Itkenyt loputtomasti mereen,niiden kanssa jotka uppoavat vereen. Salamanterin kyynel virtaa vuolaana väkevään veteen. 

Tuleeko koskaan onni eteen? Juoksen kintut kipeiksi kaiken takia aina. Vai onko se sittenkin vain Lauantaina?

Annanko itseni kokonaan tässä ja nyt, vai olenko sittenkin kaiken hylännyt?

Rakkaus soi rautaisessa rytimaassa. Sydän on kiinni lehmihaassa.

Se tahtoo seikkailla kaukana viljan keskellä, olla palava.

Me tiedämme että sen tie on kavala.

Viljan lumo sitä suojaa, antaa voimaa kasvaa.

Puuskainen tuuli tekee siitä tahtomattaan raskasta massaa.

Lempi on aina mielessä mittava, sekä soma, onnellisen ikioma.

Voi kun voisin sen pitää aina, haveenani hauraana.

Viljellä onneani ylpeänä ja vauraana.

Olen pyöreä, pörröinen peikko. Mieleltäni liian heikko.

Haluaisin laskea mäkeä lujaa, lumisen luonnon kaunista kujaa. Saavuttaa vauhdin suuren, ja oman. Perillä alhaalla sylissä metsän soman.

Katsella taivaan pilvikaarta, löytää sieltä monta upeaa valkeaa saarta.

Levähtää peitolla luonnon hiljaisuuden.

Nähdä koko kauneuden, tuntea rauhallisuuden.

Sydämeni sulaisi peikon kehoon. Ehkäpä se heräisi vielä eloon.

Peikko ja klovni kohtaa, hanki heidän välissään hohtaa.

Kumpi on oikea täällä, sinisellä kylmällä jäällä?

Voisivatko he tosiaan halata, sitten koteihinsa palata?

Unohtaa tämän näkemisen tuskan.

Vai onko se sittenkin näköharha autuaan kauniin ruskan?

Joka jäi alle lumen hohteen, valitsi kohteen.

Nämä kaksi katsellen toisiaan uteliaana, hämmentyneen vaiteliaina.

Kosketus hiljainen, parantava sekä hellä.

Olemme ystäviä, tunnemme sen rakkaudella.

Joskus hiljaisuus on ystäväni suuri.

Se on kuin vankka huolehtiva muuri.

Sen suojaavaan varjoon istun yksin. Hengityksen omani kanssa sylityksin.

Hiljainen on surunsyli.

Joskus se kuohuu täysin yli.

Kaivertaa rintaa, vie tummalle puolelle.

Aikaa siellä on vain synkälle huolelle.

Tahtoisin sen pyyhkiä kuin lian. Sellaisen ylimääräisen laahavan vian.

Tuottaa sanaa kaunista, sekä hurjaa.

Ilman turhauttavaa kurjaa.