Klovnin matka

Minne vie klovnin tie..... ?

Klovnin matka

Minne vie klovnin tie..... ?

Klovnin rooli......

Klovni katosi talojen mustiin varjoihin. Keltaisten valopilkkujen sykkeeseen. Siellä oli avaamattomia ovia. Jotka odottivat sen ilmeetöntä irvistystä.

 

Klovni turha. Identiteetin oikeusmurha. Näyttelijän vikaa. Roolit vaihtoon tuota pikaa. Klovnin kieron mielen. Sen tuskin nielen. Kaikki katoaa. Kun turhan kauan draamaa patoaa.

 

Klovni makaa lattialla. Alla vain paljas varjo vaihtuva. Kylmyys puskee sen poskea kiiltävää. Nenä jäätyy kiinni kaakelin pintaan. Sormet puutuneet, haluttomuus nousta. Raajat erillään kuin haaksirikkoutuneet uppopuut. Ei ole hetkeä, tilaisuutta, saati suunnitelmaa. On vain pysähtynyt nyt, ikuisuuden kaiku, ilman vastausta.

 

 

 

Valo yössä, se on kaiketi työssä.

Sen kosketus kiirehtii ihon pintaan, sinuun. Tekee samalla varjokuvia minuun.

Yksinäinen vaellus pimeyden. Yhden sydämen ytimen.

Kosketus ympäröi syliin sen.

Kosteus poskelle ihmisen.

Yksinäisen samettisen vaelluksen.

Marketista maitoa. Se vaatii todellista taitoa.

Että pääsen edes ulos. Onko se tämän hetken apatian tulos?

Nappailen mielen relaxanttia. Mietin samalla pelle fanttia.

Kevyttä ja lauhaa, ihanaa rauhaa. Sadun oma syli, ei kiehu yli.

Marketti on takana. Allani vain viileän kuulas lakana.

Tunne, olen aina tässä.

Pohjattomassa elämässä.

Kahmin arvoja. Sielunpeilin varjoja.

Tuijotan ylös päin. Vain ne näin.

Niiden mahtavan suuruuden ja palon. Tuomiopäivän kirkkaan valon.

Kunnes se on poissa.

Muistona siellä tulevaisuuden aamunkoissa.

Olenko ollut terästä?

Kuuluuko se perästä?

Tunnen kuitenkin olevani lunta.

Sulan itsekseni, ja saan unta.

Valoisa pehmeä luonne.

Mutta kuulun kuitenkin tuonne.

Missä on valkoista ja sulaa.

Ei kylmyydestä pulaa.

Epävarmaa, mikä on totta tai tarinaa? Mielen sopukoiden iän ikuista marinaa.

Tänään minäkin löysin huomisen.

Kuin hyvänkin tuomisen.

Asetin sen ikkunalaudalle.

Tämän päivän auringonlaskun haudalle.

Lasin tuntu oli viileä ja tuima.

Kuin odottamaton onnen tunne huima.

Sohvan nurkan syli. Kaikki kuohuu yli. Sana tyhjä ja vaimea. Isku itsetunnossa, tuima ja laimea.

Tahto poissa, tukossa.

Ruumis karrella ja lukossa.

 

Tie on vaikea.

Tarina sen varella  hyvin haikea.

En voi tätä kertomusta muunnella.

Kuin vain toivoisin, että joku voisi kuunnella.

Sanaa tätä pientä. Antaa samalla elämän lientä.

Viedä suru pois.

Jotta onnellinen olla vois.

Olen eksynyt tuulen kuiskeen keskelle. Valattomaan pyörteeseen.

Sanojen tarinoihin, niiden merkitykseen.

Ohitseni vilahtaa horisontin kaaret, taivaankannen viileät varjot.

En tunne kylmää, en lämpöä.

Vain olomuotoni olemattoman kuoren hehkun.

Kiidän jonnekkin harsopilvien hukkuvaan valoon.

Sukellan sinne unohduksiin.

Huomisen homeinen kajo.

Tyhjä, olematon, musta valo. Tummuuden tiukka syli.

Vie meidät odotuksen kuohun, virran yli. Vannomatta paras.

Synkkyys taas saapuu, se on varas.

Vie mielen, lannistaa kielen.

Riisuu vaatteet. Jättää alastomat aatteet. Virumme yössä.

Tyhjänä voivumme työssä.

Sankoin joukoin luikimme sumuisiin luoliin.

Vaivumme ikuisiin huoliin.

Vihreä olomuoto.

Merenpohjan loputon levän ruoto. Keltainen valo, ja silmissä shokki.

Yllä sen kaiken leijailee punainen lokki. Epäasiat yhdessä, silmien edessä. Suuria pinkkejä aaltoja vedessä. Mielikuvitus on ikuinen pelastus, ja tie. Se meidät utopiaan vie.